Tuomo Rämön mietteitä Sodasta ja rauhasta viisi vuotta myöhemmin

Moikka Tuomo! Miltä Sota ja rauha näytti näin muutaman vuoden jälkeen?

Näytti hauskalta! Suhtaudun siihen kyllä edelleen lämmöllä. Ennen Sotaa ja rauhaa olin tehnyt monologeja tai sellaisia esityksiä, joissa on paljon monologeja. Tuntuu siltä, että tässä se onnistui ensimmäistä kertaa tosi hyvin. Esityksessä kaikilla näyttelijöillä on kaksi roolia ja kaikilla kaksi puolta, siinä on se sellainen dikotomia. Tämä tuntuu edelleen hyvältä ratkaisulta.

Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen. Kuva Kai G. Baer.

Juttuhan lähti siitä, että kävin katsomassa esityksiä Telakalla ja mietin, että näiden tyyppien kanssa voisi olla hauska työskennellä. Tuntui siltä, että telakkalaisten tavat ja se, millaisesta teatterista olin itse kiinnostunut, saattaisivat kohdata. Telakan tyypithän ovat sillä tavalla kauhean poikkeuksellisia näyttelijöitä, että he eivät ole huolissaan siitä, miltä mahtavat näyttää. He eivät pelkää olla naurettavia, mutta ovat samaan aikaan tosi huolellisia ja tarkkoja. Se on sellainen ajattelutapa, jota arvostan ja jota itsekin haluan noudattaa. Siksi olin kauhean innoissani tähän juttuun lähtemisestä.

Esitys tehtiin niin, että siihen improvisoitiin materiaalia treeneihin tuomieni romaanin pätkien pohjalta. Aluksi sitä kertyi tosi paljon, olisikohan ollut jotain kahdeksan tuntia kokonaisuudessaan, josta sitten alettiin karsia. Kokonaisia hahmoja ja tarinalinjoja jäi kokonaan pois, esimerkiksi kirjassa todella keskeinen Andrein ja Nikolain ystävyyssuhde. Olin jopa yllättynyt, että siitä ei tullut sen enempää satikutia Tolstoi-faneilta, sillä se on aika iso muutos alkuperäiseen materiaaliin.

Tolstoin tekstille on ominaista moninaisuus ja sellainen rikkaus huumorissa. Siinä on myös aika pitkälle venytetty sitä, että kaunis on tosi kaunista ja julma tosi julmaa. Mielestäni esitys tavoittaa tämän hyvin. Itse pidän tosi paljon siitä, että siellä on monia sellaisia kohtauksia, jotka kiinnostavasti ovat samaan aikaan sekä leikillisiä että jotenkin kaameita. Siinä on sellainen hyvä teatterileikin fiilis mukana.

Petri Mäkipää, Piia Soikkeli ja Kaisa Sarkkinen. Kuva Kai G. Baer.

Oma toiveeni on se, että teatteri parhaimmillaan tarjoaisi jotain oivalluksia ihmisyydestä. Tuntuu, että esitys pääsee yllättävänkin hyvin kiinni joihinkin sellaisiin asioihin. Nyt uudella katsomiskerralla pidin erityisesti Andrein kuolinmonologista toisella puoliajalla. Siinä oli ajatuksena käsitellä elämän lainalaisuuksia tai vääjäämättömyyksiä, asioita, joita ihminen joutuu elämässään kohtaamaan. Sikäli tätä on jotenkin hauska katsoa nyt koronakriisin aikana ja miettiä, mikä tässä on se tarina. Että perheiden kohtaloiden ohella se ydintarina on kai lopulta siinä, miten tuollainen kriisi vaikuttaa näihin ihmisiin. Silloinhan se oli vähän kuvitteellista, mutta nyt se on aivan toisella tavalla ajankohtaista.

Sodasta ja rauhasta saatu palaute oli enimmäkseen positiivista, mikä tietenkään ei ole ainoa mittari sille, että esitys olisi onnistunut. Enemmänkin tarkoitan sitä, että tavoitteena on tehdä ymmärrettäviä esityksiä. Että ne ovat lähempänä kertsirokkia kuin taidemusiikkia. Sodan ja rauhan verrokkilevynähän toimi The Smashing Pumpkinsin Mellon Collie and the Infinite Sadness. Esityksen pitäisi mennä samalla tavalla tunnelmista toiseen ja vähän köpöillä soundeilla. Sota ja rauha oli tavallaan vähän sellainen sympaattisella tavalla köppäinen. Ymmärrän, että se ärsyttää joitain katsojia, mutta toiveena on, että siitä kotikutoisuudesta tulee sellainen olo, että olet niiden hahmojen puolella.