Tampere / Kiova 17.3.
”Kiinnostaisiko sua lähteä maaliskuussa Kiovaan tai Moskovaan?”
Tällaiseen kysymykseen on vain yksi oikea vastaus ja siksi löydän itseni eräänä maaliskuisena aamuyönä Telakalta kantamasta tavaraa tilataksin perään. Laukut on lastattu lavasteilla ja kaikella sellaisella, mitä matkustava teatteri voi tarvita lähes kahden viikon mittaisella esityskiertueella Ukrainassa ja Venäjällä. Syy matkaan on suomalais-venäläis-ukrainalainen dokumenttiteatteriesitys Rajavirhe/Russophobia ja määränpäämme teatteri Scena 6 Kiovassa, johon meidän on määrä saapua tulevan aamupäivän aikana. Nousemme autoon ja aloitamme öisen matkamme Tampereelta Helsinki-Vantaalle.
Isojen ja tullattavien laukkujen kanssa matkustaminen ottaa aikansa ja siksi lentokentällä aikaa on yhtäkkiä vähän. Kiirehdimme puolijuoksua toiseen terminaaliin hoitamaan tullimuodollisuudet ennen lavastelaukkujen lähettämistä ruumaan. Kun lopulta nousemme pieneen potkurikoneeseen, lentokentän työntekijä heittelee jo matkatavaroita ruuman lastaushihnalle. Päätämme olla miettimättä mukaan pakatun tarpeiston kohtaloa ja yllättyä iloisesti, jos perillä kaikki on yhä ehjää.
Riikassa olemme myöhässä aikataulusta, mutta niin on jatkolentokin, sillä Kiovassa sataa taivaan täydeltä lunta. Juoksemme taas, mutta tietämättämme täysin turhaan, sillä ainoa vaihtoehto on odottaa. Hyvä uutinen on se, että viivästyksen ansiosta laukut ehtivät mukanamme seuraavaan koneeseen. Pyry jatkuu yhä laskeutuessamme muutamaa tuntia myöhemmin Kiovaan ja joudun myöntämään, että keskieurooppalainen kevät on täällä vain kaukainen huhu. Laukkumme ovat paitsi selvinneet perille, myös enimmäkseen vaurioitta. Jopa etukäteen huolestuttaneet tullimuodollisuudet sujuvat lähes epäilyttävän helposti, eikä aikaakaan, kun olemme jo paikallisen kuskin kyydissä matkalla Kiovan keskustan eteläpuolelle.
Vasta puolisen vuotta sitten avajaisiaan viettänyt Scena 6 sijaitsee vielä osin täydessä remontissa olevan kulttuuritalon kuudennessa kerroksessa. Talon takapihasta on ensisilmäyksellä vaikea päätellä, puretaanko vai rakennetaanko siellä jotain. Tohina rakennuksen ala-aulassa paljastaa asioiden todellisen tilan, jossain rälläköidään ja ilmassa leijuu betonipölyä. Kuulen myöhemmin, että suuria muutoksia läpikäyvällä rakennuksella on takanaan pitkä menneisyys filmikopiotehtaana. Toiminta ei täysin päättynyt, mutta muuttui ja kutistui murto-osaan entisestä digiajan tultua ja muutettua kaiken. Nyt koneet käyvät enää yhdessä huoneessa jossain rakennuksen uumenissa suurimman osan tiloista siirryttyä talon muille toimijoille.
Jätämme tarvikelaukut teatterille ja majoitumme tien toisella puolella sijaitsevaan hotelli Miriin, brutaaliin betonikolossiin, jonka seinät kätkevät sisäänsä hermostuttavasti nykivät hissit, siistit, mutta ajan hylkäämät huoneet ja ravintolan, joka on hämmästyttävä sekoitus flamingokuvioista kokolattiamattoa, drapeerattuja sifonkiverhoja, neonvaloja sekä yhteensopimattomia kuoseja kaikissa vaaleanpunaisen sävyissä. Kaikkialla vallitsevan hiljaisuuden vuoksi tunnelma on kuin oudossa, itäeurooppalaisessa versiossa Hohdosta.
Iltapäivällä kokoonnumme hotellin aulassa ja siirrymme kahvikioskin kautta Scena 6:een tutustumaan tarkemmin tiloihin. Tummasävyisessä salissa voi yhä lähes kuulla filmikopiokoneiden rytmikkään jyskeen. Esitystilan suurimmillaan 300-paikkaiseksi venyvää katsomoa ympäröivät mustiksi maalatut kiviseinät ja korkealle nouseva katto, jonka teräspalkeista roikkuvat samaa simppeliä teollista henkeä toistavat valaisimet. Näyttämö on niin ikään musta ja betoniseinäinen, sen lattia on leveää lankkua. Teollisuusmiljööstä huolimatta tilassa on jotain tunnelmallista, se on kuin pienen ja kodikkaan Telakkamme urbaanimpi isoveli.
Telakka Theatre-merkittyjen laukkujen sisältöä aletaan levitellä teatterin tyhjälle näyttämölle ja viisi tuntia myöhemmin Scena 6:n esitystila on kokenut muodonmuutoksen. Lavasteet alkavat olla paikoillaan, emmekä malta olla huomioimatta ääneen, miten häkellyttävän hyvin ne sopivat näyttämön tummiin puitteisiin. Kun valmiiksi viritellyt valotrussit saadaan vielä hilattua sopivalle korkeudelle kattoon, katsomme ensimmäisen päivän työt tehdyiksi.
Kiova 18.3.
Teatterilla rakentaminen jatkuu, mutta koska tilan verkkoyhteydet ovat edellisenä päivänä osoittautuneet käytännössä olemattomiksi, päätämme koordinaattorin kanssa etsiä luotettavan wifin ja kahvia. Löydämme molemmat eksoottisesta paikasta nimeltä McDonald’s ja hommat alkavat hoitua alle euron maksavan latten sekä ravintolan kaiuttimista pauhaavan teknojumputuksen tahtiin. Näppäimistöt naputtavat tasaiseen tahtiin tiedotusmateriaalia, tarkastettuja dubbaustekstejä ja sinne tänne sinkoilevia sähköposteja.
Palatessani avaan hotellihuoneeni oven avainkortilla ja häkellyn, kun huoneessa on jo joku. Olen saanut huonekaverin – näyttelijät ovat saapuneet kaupunkiin. Teatterilla tunnelma sähköistyy, äkkiä kaikkialla on porukkaa. Paikalle saapuvat myös Rajavirhe/Russophobian moskovalainen ohjaaja Varvara sekä Kiovassa asuva käsikirjoittaja Maksim. Yllätyn kuullessani, että minulla ja Maksimilla on jotain yhteistä: meistä kumpikaan ei ole nähnyt esitystä koskaan aiemmin.
Kaikki käyvät vuorollaan mittailemassa esitystilaa, näyttelijät kuljeskelevat lavalla ja ohjaaja tarkastelee tilannetta sivusta. Tekniikkaa valmistellaan esityskuntoon, valoja ohjelmoidaan ja ääniä testataan. Illan ohjelmassa on lukuharjoitus sekä esityksen dubbaus, jota aletaan harjoitella kiovalaisten näyttelijöiden kanssa.
Vanhoissa neuvostorakennuksissa on ongelmansa ja täällä ne liittyvät sähköön. Kesken esityksen ohjelmoinnin kuuluu pamaus ja tekniikan pöydän takaa irtoaa liuta kirosanoja. Projektoriin liitetty tietokone on sammunut äkillisestä virtapiikistä ja siitä nousee savua. Odotukset eivät ole suuret, mutta kuin ihmeen kaupalla kone käynnistyy uudelleen. Äänikortti sen sijaan on entinen, RIP äänikortti. Laiterikko mutkistaa esityksen ajamista, mutta onneksi ongelmat on tehty ratkaistaviksi ja kaikki järjestyy. Sähköepisodin jälkimainingeissa totean tehneeni päivän osalta kaiken voitavani, joten jätän suunnittelijat pohtimaan rauhassa esityksen kommervenkkeja ja hipsin hotellille.
Kiova 19.3.
Aamiaispöydässä käy ilmi, että pitkäksi venähtäneen rakennusyön seurauksena harjoituksia on siirretty tunnilla eteenpäin. Kipaisen kauppaan tarpeistonhakureissulle ja kun saavun teatterille hieman muista jäljessä, työryhmä on jo levittäytynyt tilaan. Näyttelijät kuljeskelevat lavasteissa ja miettivät sisääntulojaan. Ohjaajaa ei vielä näy, joten tekninen läpimeno aloitetaan ilman häntä. Kaikki näyttää sujuvan, pieniä korjauksia tehdään.
Harjoituksissa päästään ensimmäisen puoliajan loppuun, kun suunnitelmat muuttuvat yllättäen. Ukrainan kansallinen televisiokanava haluaa haastatella näyttelijöitä ja heistä yksi saa viisitoista minuuttiaan ukrainalaista julkisuutta. Samaan aikaan paikalle ilmaantuu dubbauskoppi, jonka pystyttäminen lyö viimeisen niitin suunnitelmille jatkaa harjoituksia suoraan seuraavaan puoliaikaan. Teatterin iäkäs siivoojarouva näkee tilaisuutensa koittaneen ja alkaa jynssätä metodisesti lavaa neliösentti kerrallaan.
Tauon jälkeen televisiokamerat rullaavat yhä ja ohjaaja istuu paikallaan katsomossa. Toisen puoliajan läpimeno ei ole vielä päässyt alkua pidemmälle, kun oikukkaat sähköt vaativat seuraavan uhrinsa. Savutehosteiden myötä äänipöydästä pimenee kaksi kanavaa ja hetken koko esityksen toteutuminen näyttää epävarmalta. Talon teknikon avustuksella sähköongelmat saadaan kuitenkin hallintaan ja esitysaikataulusta päätetään pitää kiinni. Loppuharjoitukset sujuvat ongelmitta ja kaikki on valmista iltaa varten.
Seitsemältä yleisöä alkaa valua Scene 6:een ja heille jaetaan langattomat kuulokkeet dubbausta varten. Lähes sadanviidenkymmenen kuulokeparin jakaminen ottaa aikansa ja esitys alkaa puolisen tuntia myöhässä. Katsomon viimein pimetessä mietin sodan kokemusta, joka sekä erottaa ihmisiä että ylittää kulttuurirajat. Historiankirjoitus muistaa näennäiset voittajat ja häviäjät, mutta pienet ja henkilökohtaiset jäljet molemmin puolin rajaa painuvat liian usein unohduksiin.
Esityksen lopuksi kiovalainen yleisö nousee osoittamaan suosiotaan seisaallaan, eikä keskustelutilaisuudesta ole tulla loppua katsojien päästessä esittämään kysymyksiään työryhmälle.
Kiova 20.3.
Ilta on venähtänyt pitkäksi, mutta päätän silti käyttää ainoan tilaisuuteni tutustua Kiovaan ennen kotiinpaluuta. Maksim on luvannut viedä meidät aamupäivällä kävelylle kaupungin keskustaan, joten tapaamme hänet metroasemalla muutaman pysäkinvälin päässä hotelliltamme.
Maksim kuljettaa meitä Kiovan kultaiselta portilta Pyhän Sofian katedraalille ja sieltä jyrkästi viettävää katua kirjailija Mihail Bulgakovin vanhan Kiovan kodin ohi alas keskustaan. Lumisateen yltyessä nappaamme matkalta kahvit ja kävelemme kiskoköysiratavaunulle. Hitaasti ylös hilautuvasta vaunusta avautuu näkymä kaupunkia halkovalle Dnepr-joelle, joka verhoutuu lumisateen harmauteen. Mäen päällä ohitamme matkalla Maidanin aukiolle Pyhän Mikaelin kultakupolisen luostarin, jonka muurilla on jokaisen Krimin sodassa kuolleen ukrainalaisen nimet ja kuvat sodan alusta vuoteen 2016. Kasvojen virta on pitkä.
Maidanin aukiolla elämä jatkuu. Ukrainan itsenäisyyden muistomerkin ympärillä on kuvia ja muistotauluja neljän vuoden takaisista protesteista. Palaneen ammattiliittojen talon tuhoutunut julkisivu on peitetty suuriin lakanoihin, joissa katkeavan kahleen yllä on teksti Freedom is our religion. Kadun kivilaatat ovat paikoin haljenneet pakkaseen ja tuleen. Elämä jatkuu, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.
Ajatus pyörii yhä mielessäni myöhemmin illalla, kun toinen ja viimeinen Rajavirhe/Russophobian esitys Ukrainassa alkaa. Kaikki Kiovassa on niin normaalia ja rauhallista, vaikka samaan aikaan maan itäisellä reunalla käydään sotaa rajan paikasta. Täällä esitys herättää tunteita aivan toisella tavalla kuin Tampereella. Yleisö käy kiittämässä näyttelijöitä ja kertoo omista kokemuksistaan. Aihe on arka, mutta siitä halutaan puhua. Maksimin sanoin, sanat ovat taas tärkeitä.
Kiova 21.3.
Herätyskello soi kuudelta ja aamu tulee taas liian nopeasti. Seikkailu Kiovassa on loppusuorallaan, vain kotiinpaluu on jäljellä.
Lähdemme lentokentälle samaa matkaa Venäjälle jatkavan ensimmäisen aallon kanssa. Omalta osaltani kiertue päättyy, mutta suurimmalle osalle porukasta se on hädin tuskin puolivälissä. He matkaavat Moskovaan ja Teatr.dociin, jossa Rajavirhe nähdään tulevina päivinä vielä kaksi kertaa.
Se, että tullimuodollisuuksissa kestää, ei yllätä ketään. Paperinivaskaa tuskastuneina tutkivien tulliviranomaisten kasvavasta määrästä päättelemme, että heille mukanamme olevia tavaroita suurempi ongelma on oikeiden merkintöjen löytäminen papereihin. Katsomme niin ikään Suomeen palaavan valoteknikon kanssa parhaaksi priorisoida ehtimisen omaan koneeseemme ja jätämme Moskovaan matkaavat odottamaan asioiden selviämistä. Näemme heidät vielä ohimennen matkalla omille lähtöporteillemme.
Lentokone nousee ilmaan ja Kiova jää.
