Kronikoitsijat esittävät kiistattomana totuutena, että irtonainen luova aines alkoi muuntaa pitkään tyhjillään ollutta makasiinia teatteriksi tammikuussa 1996. Avausnäytelmä oli tiedossa: Mauri Aholan ja minun kirjoittama ”Lantti rakkauden hattuun”, jonka minä ohjaisin. Esitys olisi kohtausten myötä kehkeytyvä installaatio, joka päättyisi loppukuvaan: reissun riepottelemat rakastavaiset Saabin raadossa, jonka katolla lepattavan purjeen laskeva/nouseva aurinko punaa.
Romikselta pummattu raato sahattiin kahtia, jotta se voitaisiin punnertaa kolmanteen kerrokseen (nykyisin umpeen lankutetun) vinssiaukon kautta.
Kun oli harjoiteltu pari päivää, palomies tuli tarkastamaan; totesi paikan kelvottomaksi koska esitystilaan oli vain yksi kulku. Varauloskäynnin ja portaiden tekeminen päätyyn ei silloin ollut mahdollista. Raato laskettiin monioviseen ykköseen; josko juttu olisi toteutettavissa sen koillisnurkassa. Ei ollut: toisin kuin kolmosessa, ykkösessä ei noin vain katkottu kantavia pylväitä. Koska en halunnut altistaa katsojia näköalattomuudelle, biisi siirrettiin epämääräiseen tulevaisuuteen (missä se vieläkin luuraa).
Näin minä kerron tarinan. Siis ensiksi Saab nousi ylös, palomies torppasi, Saab laskeutui, todettiin että näköesteitä oli liikaa, tipautettiin lantti historian säästöpossuun.
Mutta toinenkin versio on: alettiin ykkösessä, todettiin näkemyksen puute, noustiin kolmoseen, poistettiin kaksi pylvästä ja vängettiin parin vinssin ja viiden miehen voimin 400 kilon rautapalkit tukemaan kattoa, innostuttiin näkyvyydestä, masennuttiin palomiehen ukaasista, jätettiin sikseen.
20 vuoden perspektiivissä ei kiistelevissä versioissa ole suurempaa ihmettelemistä. Muutaman intensiivisen päivän kestäneen tapahtumasarjan kronologia on altis muistinmuljahduksille.
Merkillistä onkin se, että saabin raadon ylös-alas-liikkeen historia kävi hämäräksi jo hyvin varhain; muutama vuosi tapahtumista aboriginaalien illanistujaisissa äidyttiin usein kovaäänisiin, isosti elehtiviin väittelyihin niiden järjestyksestä; eihän se nyt jumalauta niin päin voinut mennä! Kyllä se nyt just niin meni!
Historian väärentäjäksi julistamisia tapahtui, ystävyyksiä murtui, hampaita menetettiin. Sitten joku rauhantahtoinen toi esiin teorian, että raato raahattiin ensin välikannelle, ja ykkös- ja kolmosvaihtoehdot olivat esillä vain spekulaatioissa. Todistusaineistoakin löytyi: ilmiselvät suditusjäljet kakkosen nykyisen baaritiskin kohdalla. Näkemys voitti vähitellen alaa; nyt vallitsee enää kosmeettinen erimielisyys siitä, sijoittettiinko raato ensin luoteis- vai koillisnurkkaan.
Jotta Telakan arki ei kuitenkaan maksoittuisi liian seesteiseksi, joku poleeminen abo toi äskettäin julki haparoivan muistinsa sen suhteen, oliko näytelmän nimessä lantti vai kolikko, vai jopa pankkikortti.
Hanno Eskola
Kirjoittaja on yksi Teatteri Telakan perustajajäsenistä, Teatteri Telakan jäsen edelleen ja toinen Teatteri Telakan 20-vuotisjuhlanäytelmä Digihattupelin ohjaajista.
