Tampereen kasvatti ohjaa kantaesitystä Teatteri Telakalle
Ohjaaja Antti Haikkala on tehnyt syksyksi produktion mittaisen paluun kotiin Tampereelle.
Haikkalan kirjoittama ja ohjaama kantaesitys Kohta etsii tilaa katsojien ja esiintyjien välillä. Esitys saa ensi-iltansa lokakuun alussa.
Tampereen Tesomalta kotoisin oleva Antti Haikkala (s. 1985) opiskelee viidettä vuotta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ohjauksen koulutusohjelmassa. Kohta on osa Haikkalan maisteriopintoja.
Miten ja miksi miehen käsikirjoitus on päätynyt Teatteri Telakan vintille?
– Aloitin kirjoittamaan, kun halusin hahmottaa lamaannusta ja tyhjyyden kokemusta. Haluun vaikuttivat myös omat kokemukset. Hain pitkään muotoa tyhjyyden kuvaamiselle.
Haikkala lähti tilanteesta, jossa ei ole muuta kuin katsojia ja katsottavia. Lopulta tekstistä alkoi hahmottumaan kolme hahmoa, jotka painivat tyhjyyden äärellä. Näin syntyi uusi näytelmä, Kohta. Se on filosofinen farssi kolmesta hahmosta, joille kaikki on vierasta. Historiaa heillä ei ole, nykyhetki jatkuvaa kriisiä ja tulevaisuus suuri mysteeri.
– Ne hahmot pyristelevät sitä lamaannusta vastaan, janoavat merkityksiä, etsivät toivoa epätoivosta, tietoa tietämättömyydestä, todellisuutta fiktiosta. Haikkala avaa.
Haikkala kertoo, että teoksen parissa on tullut pohdittua myös teatterin merkitystä itselle. Haikkala rakastui teatteriin, koska se oli parhaillaan ”todempaa kuin tosi”. Hänen mukaansa fiktio on eräänlaista viritettyä totuutta. Ei luonnollista, vaan yliluonnollista.
– Näyttämö on sellainen käsitettävissä oleva rajaus maailmasta, johon voidaan luoda ehdotus todellisuudesta.
Teatteri vei Haikkalaa hänen ollessaan seitsemäntoista. Silloin hän meni tamperelaiseen Legioonateatteriin, jossa viihtyi vuosia. Hän oli aktiivisesti toiminnassa mukana kymmenisen vuotta, joista kolme teatterin hallituksen puheenjohtajana.
Haikkala ohjasi Legioonateatterille kaksi esitystä, Äidinrakkaus (2010) ja Vastakkainasettelu – eli kolme idioottia (2011). Molemmat hänen itsensä kirjoittamia. Äidinrakkaus toi Suomen Harrastajateatteriliiton kantaesityspalkinnon.
Vuonna 2011 Haikkala pääsi opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Samana vuonna hänestä tuli Teatteri Telakan jäsen. Sitä ennen hän oli ollut teatterin siviilipalvelusmiehenä vuonna 2007, ja näyttämöllä esityksissä Fantom Tampere (2008) ja Kuningas Ubu (2008).
Viimeksi Haikkala on ohjannut Tampereelle esityksen Mykkänäytelmä (2014). Se oli Haikkalan kandidaattityö Teatterikorkeakoulun ohjauksen koulutusohjelmaan, ja Taideyliopiston ja Tampereen yliopiston yhteistuotanto.
Haikkala tekee edelleen aika ajoin myös näyttelijän töitä. Näyttelemisen kautta hän teatteriin aikoinaan päätyikin.
– Näyttämöllä voi tuntea olevansa enemmän läsnä kuin arjessa. Parhaillaan se tuntuu merkityksellisemmältä kuin todellisuus, vaikka kuulostaahan tuo vähän hölmöltä, Haikkala tunnustaa.
Hänelle teatterin taika tapahtuu näyttelijän ja katsojan välillä. Teatteri on tapahtumana aina totta, vaikka operoimmekin fiktion maailmassa. Kysyttäessä kuinka lähelle katsojaa hän haluaa päästä, mies vastaa että ”sieluun asti”.
– Mutta miten se reitti sinne avataan, niitä keinoja tietysti etsitään aina uudestaan, Haikkala sanoo.
Kohta on hänen kolmas oma teksti näyttämölle. Siinä iso elementti on katsojasuhde ja katsomisen aktivoiminen.
– Mitä se tarkoittaa, että joku on maksanut lipun ja tulee katsomaan tänne jotain mitä me olemme valmistaneet hänelle katsottavaksi? Katsoja katsoo, me olemme katsottavana ja esitys tapahtuu siinä välissä, Haikkala kuvailee.
Haikkalan mukaan katsominen on aina vuorovaikutteista, ja teatteri voisi ammentaa enemmänkin omasta ainutlaatuisuudestaan. Siitä, että se on lihaa ja luuta, elävä tapahtuma elävien silmien alla.
– Tuntuu vähän typerältä sellainen diskurssi, että teatteri muka kilpailisi elokuvan tai muiden medioiden kanssa. Teatterilla on kuitenkin oma tilansa, johon muut mediat eivät voi päästä. Vierastan esityksiä, joissa ollaan kuin akvaariossa ja katsoja on vain hiljaa pimeässä istuva pakollinen osa esitystä. Voisiko katsoja olla jotain muutakin? Haluaisin, että otetaan huomioon teatteritapahtuman erityislaatu, siinä ollaan kuitenkin lähellä ja samassa tilassa.
Myös Kohdassa katsojan rooli on keskeinen, mutta Haikkalan mukaan se ei ole osallistavaa teatteria. Dramaturgia poikkeaa kuitenkin tyypillisestä draamasta.
– Esitys etenee kyllä kronologisesti, mutta se myös leikittelee sillä kronologialla, tai oikeastaan koko aikakäsityksellä. Näen dramaturgisen muodon spiraalina. Että on tiettyjä pisteitä tai kohtia, johon palataan, mutta se ei ole enää sama kuin aiemmin. Siinä on aiemmin koettu sisällään.
