Teatteri Telakan syksyn pääohjelmiston ensi-ilta on Antti Haikkalan käsikirjoittama ja ohjaama Kohta. Se on näytelmä kolmesta hahmosta, joille kaikki on vierasta. Historiaa heillä ei ole, nykyhetki jatkuvaa kriisiä ja tulevaisuus suuri mysteeri.
No, millainen esitys on tyylillisesti?
– Kyllä se on komedia, tai absurdi komedia. Esityksellinen maailma on lähellä jonkinlaista satua. Sanotaan että kyseessä on filosofinen satu!
Tuo on hyvä, käytetään sitä. Entä aihe, mikä on esityksen aihe?
– Se on esitys kaiken ihmettelemisestä.
Hyvä, verbimuotoista määritelmää olisin kohta kysynytkin..
– Temaattisesti siitä voisi nostaa esille myös katseenalaisuuden, katsomisen. Näkemisen ja näkyvänä olemisen.
Miten esityksen idea on syntynyt?
– Ehkä jostain turhautumisesta illuusioiden tai representaatioiden rakentamiseen, mitä teatteri väistämättä kuitenkin on. Pohdin ihan tosissani, että voinko enää tehdä teatteria, jos mua turhauttaa se, että teatteri ei ole totta? Mulla oli aluksi tarkoitus kirjoittaa – ja kirjoitinkin paljon sellaista materiaalia – perinteisempää draamamuotoa mutta en uskonut siihen itse, ainakaan tällä hetkellä.
Vaikka ei minulla ole mitään hyvää draamaa vastaan, päinvastoin. Yritin olla rehellinen sille, mitä teatteri väistämättä on. Mikä siinä on totta.
No, mihin päädyit?
– Se itse tapahtuma on tosi. Aina on näyttelijä ja katsoja. Eli joku, jota katsotaan ja joku, joka katsoo. Lähdin liikkeelle mahdollisimman yksinkertaisesta tai tyhjästä, että mitä se niissä hahmoissa synnyttää, kun niitä katsotaan. Kirjoitin aluksi vain siitä, yksi repliikki kerrallaan. Se oli sellaista dialogimuotoista ajattelua. Ennen pitkää siitä alkoi hahmottua kolme hahmoa, jotka itsenäistyivät ja eriytyivät toisistaan.
Ohjenuoranani oli se, että esitys ottaa huomioon sen, että se on esitys. Neuvottelee jatkuvasti itseään esitykseksi. On siis jatkuvasti läsnä esityksen tapahtumassa.
Tavallaanhan jo se, että kirjoittaa valmiit repliikit on sitä ajatustaan vastaan, mutta ehkä se on ollut enemmän sellainen työskentelyn väline. Että on miettinyt sitä alkuperäistä kysymystä: mitä teatteri on? Mitä on esitys? Mitä se on minulle.
Ja totta kai se kysymys laajenee näyttämön alkupuolelle. En kuvittele, että kenestäkään olisi valtavan kiinnostavaa seurata esitystä, joka käsittelee teatteriopiskelijan Jaakobin painia näyttämön kanssa. Vaan se perimmäinen kysymys on, että mitä on? Tätä ne hahmot jatkuvasti rimpuilee.
Eikä me tietenkään yritetä siihen mitään yleispätevää vastata. Mutta se on se tila, missä ne hahmot on, missä se esitys tapahtuu.
Missä esitys tapahtuu?
– No se tapahtuu just siellä teatterissa. Se tapahtuu katseen alla.
Tuo on aika hyvä. Tuosta, itse asiassa tuosta me saadaan..
– Ja yksi sellainen vahva elementti esityksessä on merkitysten kaipuu. Sellainen aktiivinen, epätoivoinenkin merkitysten kaipuu, jota hahmot käyvät läpi. Ne on semmosia kielellisloogisia tyyppejä, jotka eivät ymmärrä merkityksiä, niin kun me saatetaan ne ymmärtää. Ne on niin kuin Google, se ei ymmärrä merkityksiä mutta ymmärtää sanoja.
Tai siis on niillä tunteekin, mutta niillä ei oo tunneperäisiä kokemuksia. Ei niillä kyllä ole mitään muitakaan kokemuksia. Ne on niin kuin vastasyntyneitä… mutta osaavat ne puhua… Siis se on just se, että nehän on fiktiivisiä hahmoja. Että ne on oikeasti fiktiivisiä. Tietysti.
– Syssymmällä sitten.
