Muistiinpanoja Rajavirheen kiertueelta <h1> <h3>Teatteri Telakan tiedottaja matkusti Kiovaan seuraamaan Rajavirhe/Russofobian kiertue-esityksiä

Muistiinpanoja Rajavirheen kiertueelta

Teatteri Telakan tiedottaja matkusti Kiovaan seuraamaan Rajavirhe/Russofobian kiertue-esityksiä

Tampere / Kiova 17.3.

“Kiinnostaisiko sua lähteä maaliskuussa Kiovaan tai Moskovaan?”

Tällaiseen kysymykseen on vain yksi oikea vastaus ja siksi löydän itseni eräänä maaliskuisena aamuyönä Telakalta kantamasta tavaraa tilataksin perään. Laukut on lastattu lavasteilla ja kaikella sellaisella, mitä matkustava teatteri voi tarvita lähes kahden viikon mittaisella esityskiertueella Ukrainassa ja Venäjällä. Syy matkaan on suomalais-venäläis-ukrainalainen dokumenttiteatteriesitys Rajavirhe/Russophobia ja määränpäämme teatteri Scena 6 Kiovassa, johon meidän on määrä saapua tulevan aamupäivän aikana. Nousemme autoon ja aloitamme öisen matkamme Tampereelta Helsinki-Vantaalle.

Isojen ja tullattavien laukkujen kanssa matkustaminen ottaa aikansa ja siksi lentokentällä aikaa on yhtäkkiä vähän. Kiirehdimme puolijuoksua toiseen terminaaliin hoitamaan tullimuodollisuudet ennen lavastelaukkujen lähettämistä ruumaan. Kun lopulta nousemme pieneen potkurikoneeseen, lentokentän työntekijä heittelee jo matkatavaroita ruuman lastaushihnalle. Päätämme olla miettimättä mukaan pakatun tarpeiston kohtaloa ja yllättyä iloisesti, jos perillä kaikki on yhä ehjää.

Riikassa olemme myöhässä aikataulusta, mutta niin on jatkolentokin, sillä Kiovassa sataa taivaan täydeltä lunta. Juoksemme taas, mutta tietämättämme täysin turhaan, sillä ainoa vaihtoehto on odottaa. Hyvä uutinen on se, että viivästyksen ansiosta laukut ehtivät mukanamme seuraavaan koneeseen. Pyry jatkuu yhä laskeutuessamme muutamaa tuntia myöhemmin Kiovaan ja joudun myöntämään, että keskieurooppalainen kevät on täällä vain kaukainen huhu. Laukkumme ovat paitsi selvinneet perille, myös enimmäkseen vaurioitta. Jopa etukäteen huolestuttaneet tullimuodollisuudet sujuvat lähes epäilyttävän helposti, eikä aikaakaan, kun olemme jo paikallisen kuskin kyydissä matkalla Kiovan keskustan eteläpuolelle.

Vasta puolisen vuotta sitten avajaisiaan viettänyt Scena 6 sijaitsee vielä osin täydessä remontissa olevan kulttuuritalon kuudennessa kerroksessa. Talon takapihasta on ensisilmäyksellä vaikea päätellä, puretaanko vai rakennetaanko siellä jotain. Tohina rakennuksen ala-aulassa paljastaa asioiden todellisen tilan, jossain rälläköidään ja ilmassa leijuu betonipölyä. Kuulen myöhemmin, että suuria muutoksia läpikäyvällä rakennuksella on takanaan pitkä menneisyys filmikopiotehtaana. Toiminta ei täysin päättynyt, mutta muuttui ja kutistui murto-osaan entisestä digiajan tultua ja muutettua kaiken. Nyt koneet käyvät enää yhdessä huoneessa jossain rakennuksen uumenissa suurimman osan tiloista siirryttyä talon muille toimijoille.

Jätämme tarvikelaukut teatterille ja majoitumme tien toisella puolella sijaitsevaan hotelli Miriin, brutaaliin betonikolossiin, jonka seinät kätkevät sisäänsä hermostuttavasti nykivät hissit, siistit, mutta ajan hylkäämät huoneet ja ravintolan, joka on hämmästyttävä sekoitus flamingokuvioista kokolattiamattoa, drapeerattuja sifonkiverhoja, neonvaloja sekä yhteensopimattomia kuoseja kaikissa vaaleanpunaisen sävyissä. Kaikkialla vallitsevan hiljaisuuden vuoksi tunnelma on kuin oudossa, itäeurooppalaisessa versiossa Hohdosta.

Iltapäivällä kokoonnumme hotellin aulassa ja siirrymme kahvikioskin kautta Scena 6:een tutustumaan tarkemmin tiloihin. Tummasävyisessä salissa voi yhä lähes kuulla filmikopiokoneiden rytmikkään jyskeen. Esitystilan suurimmillaan 300-paikkaiseksi venyvää katsomoa ympäröivät mustiksi maalatut kiviseinät ja korkealle nouseva katto, jonka teräspalkeista roikkuvat samaa simppeliä teollista henkeä toistavat valaisimet. Näyttämö on niin ikään musta ja betoniseinäinen, sen lattia on leveää lankkua. Teollisuusmiljööstä huolimatta tilassa on jotain tunnelmallista, se on kuin pienen ja kodikkaan Telakkamme urbaanimpi isoveli.

Telakka Theatre-merkittyjen laukkujen sisältöä aletaan levitellä teatterin tyhjälle näyttämölle ja viisi tuntia myöhemmin Scena 6:n esitystila on kokenut muodonmuutoksen. Lavasteet alkavat olla paikoillaan, emmekä malta olla huomioimatta ääneen, miten häkellyttävän hyvin ne sopivat näyttämön tummiin puitteisiin. Kun valmiiksi viritellyt valotrussit saadaan vielä hilattua sopivalle korkeudelle kattoon, katsomme ensimmäisen päivän työt tehdyiksi.

Kiova 18.3.

Teatterilla rakentaminen jatkuu, mutta koska tilan verkkoyhteydet ovat edellisenä päivänä osoittautuneet käytännössä olemattomiksi, päätämme koordinaattorin kanssa etsiä luotettavan wifin ja kahvia. Löydämme molemmat eksoottisesta paikasta nimeltä McDonald’s ja hommat alkavat hoitua alle euron maksavan latten sekä ravintolan kaiuttimista pauhaavan teknojumputuksen tahtiin. Näppäimistöt naputtavat tasaiseen tahtiin tiedotusmateriaalia, tarkastettuja dubbaustekstejä ja sinne tänne sinkoilevia sähköposteja.

Palatessani avaan hotellihuoneeni oven avainkortilla ja häkellyn, kun huoneessa on jo joku. Olen saanut huonekaverin – näyttelijät ovat saapuneet kaupunkiin. Teatterilla tunnelma sähköistyy, äkkiä kaikkialla on porukkaa. Paikalle saapuvat myös Rajavirhe/Russophobian moskovalainen ohjaaja Varvara sekä Kiovassa asuva käsikirjoittaja Maksim. Yllätyn kuullessani, että minulla ja Maksimilla on jotain yhteistä: meistä kumpikaan ei ole nähnyt esitystä koskaan aiemmin.

Kaikki käyvät vuorollaan mittailemassa esitystilaa, näyttelijät kuljeskelevat lavalla ja ohjaaja tarkastelee tilannetta sivusta. Tekniikkaa valmistellaan esityskuntoon, valoja ohjelmoidaan ja ääniä testataan. Illan ohjelmassa on lukuharjoitus sekä esityksen dubbaus, jota aletaan harjoitella kiovalaisten näyttelijöiden kanssa.

Vanhoissa neuvostorakennuksissa on ongelmansa ja täällä ne liittyvät sähköön. Kesken esityksen ohjelmoinnin kuuluu pamaus ja tekniikan pöydän takaa irtoaa liuta kirosanoja. Projektoriin liitetty tietokone on sammunut äkillisestä virtapiikistä ja siitä nousee savua. Odotukset eivät ole suuret, mutta kuin ihmeen kaupalla kone käynnistyy uudelleen. Äänikortti sen sijaan on entinen, RIP äänikortti. Laiterikko mutkistaa esityksen ajamista, mutta onneksi ongelmat on tehty ratkaistaviksi ja kaikki järjestyy. Sähköepisodin jälkimainingeissa totean tehneeni päivän osalta kaiken voitavani, joten jätän suunnittelijat pohtimaan rauhassa esityksen kommervenkkeja ja hipsin hotellille.

Kiova 19.3.

Aamiaispöydässä käy ilmi, että pitkäksi venähtäneen rakennusyön seurauksena harjoituksia on siirretty tunnilla eteenpäin. Kipaisen kauppaan tarpeistonhakureissulle ja kun saavun teatterille hieman muista jäljessä, työryhmä on jo levittäytynyt tilaan. Näyttelijät kuljeskelevat lavasteissa ja miettivät sisääntulojaan. Ohjaajaa ei vielä näy, joten tekninen läpimeno aloitetaan ilman häntä. Kaikki näyttää sujuvan, pieniä korjauksia tehdään.

Harjoituksissa päästään ensimmäisen puoliajan loppuun, kun suunnitelmat muuttuvat yllättäen. Ukrainan kansallinen televisiokanava haluaa haastatella näyttelijöitä ja heistä yksi saa viisitoista minuuttiaan ukrainalaista julkisuutta. Samaan aikaan paikalle ilmaantuu dubbauskoppi, jonka pystyttäminen lyö viimeisen niitin suunnitelmille jatkaa harjoituksia suoraan seuraavaan puoliaikaan. Teatterin iäkäs siivoojarouva näkee tilaisuutensa koittaneen ja alkaa jynssätä metodisesti lavaa neliösentti kerrallaan.

Tauon jälkeen televisiokamerat rullaavat yhä ja ohjaaja istuu paikallaan katsomossa. Toisen puoliajan läpimeno ei ole vielä päässyt alkua pidemmälle, kun oikukkaat sähköt vaativat seuraavan uhrinsa. Savutehosteiden myötä äänipöydästä pimenee kaksi kanavaa ja hetken koko esityksen toteutuminen näyttää epävarmalta. Talon teknikon avustuksella sähköongelmat saadaan kuitenkin hallintaan ja esitysaikataulusta päätetään pitää kiinni. Loppuharjoitukset sujuvat ongelmitta ja kaikki on valmista iltaa varten.

Seitsemältä yleisöä alkaa valua Scene 6:een ja heille jaetaan langattomat kuulokkeet dubbausta varten. Lähes sadanviidenkymmenen kuulokeparin jakaminen ottaa aikansa ja esitys alkaa puolisen tuntia myöhässä. Katsomon viimein pimetessä mietin sodan kokemusta, joka sekä erottaa ihmisiä että ylittää kulttuurirajat. Historiankirjoitus muistaa näennäiset voittajat ja häviäjät, mutta pienet ja henkilökohtaiset jäljet molemmin puolin rajaa painuvat liian usein unohduksiin.

Esityksen lopuksi kiovalainen yleisö nousee osoittamaan suosiotaan seisaallaan, eikä keskustelutilaisuudesta ole tulla loppua katsojien päästessä esittämään kysymyksiään työryhmälle.

Kiova 20.3.

Ilta on venähtänyt pitkäksi, mutta päätän silti käyttää ainoan tilaisuuteni tutustua Kiovaan ennen kotiinpaluuta. Maksim on luvannut viedä meidät aamupäivällä kävelylle kaupungin keskustaan, joten tapaamme hänet metroasemalla muutaman pysäkinvälin päässä hotelliltamme.

Maksim kuljettaa meitä Kiovan kultaiselta portilta Pyhän Sofian katedraalille ja sieltä jyrkästi viettävää katua kirjailija Mihail Bulgakovin vanhan Kiovan kodin ohi alas keskustaan. Lumisateen yltyessä nappaamme matkalta kahvit ja kävelemme kiskoköysiratavaunulle. Hitaasti ylös hilautuvasta vaunusta avautuu näkymä kaupunkia halkovalle Dnepr-joelle, joka verhoutuu lumisateen harmauteen. Mäen päällä ohitamme matkalla Maidanin aukiolle Pyhän Mikaelin kultakupolisen luostarin, jonka muurilla on jokaisen Krimin sodassa kuolleen ukrainalaisen nimet ja kuvat sodan alusta vuoteen 2016. Kasvojen virta on pitkä.

Maidanin aukiolla elämä jatkuu. Ukrainan itsenäisyyden muistomerkin ympärillä on kuvia ja muistotauluja neljän vuoden takaisista protesteista. Palaneen ammattiliittojen talon tuhoutunut julkisivu on peitetty suuriin lakanoihin, joissa katkeavan kahleen yllä on teksti Freedom is our religion. Kadun kivilaatat ovat paikoin haljenneet pakkaseen ja tuleen. Elämä jatkuu, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Ajatus pyörii yhä mielessäni myöhemmin illalla, kun toinen ja viimeinen Rajavirhe/Russophobian esitys Ukrainassa alkaa. Kaikki Kiovassa on niin normaalia ja rauhallista, vaikka samaan aikaan maan itäisellä reunalla käydään sotaa rajan paikasta. Täällä esitys herättää tunteita aivan toisella tavalla kuin Tampereella. Yleisö käy kiittämässä näyttelijöitä ja kertoo omista kokemuksistaan. Aihe on arka, mutta siitä halutaan puhua. Maksimin sanoin, sanat ovat taas tärkeitä.

Kiova 21.3.

Herätyskello soi kuudelta ja aamu tulee taas liian nopeasti. Seikkailu Kiovassa on loppusuorallaan, vain kotiinpaluu on jäljellä.

Lähdemme lentokentälle samaa matkaa Venäjälle jatkavan ensimmäisen aallon kanssa. Omalta osaltani kiertue päättyy, mutta suurimmalle osalle porukasta se on hädin tuskin puolivälissä. He matkaavat Moskovaan ja Teatr.dociin, jossa Rajavirhe nähdään tulevina päivinä vielä kaksi kertaa.

Se, että tullimuodollisuuksissa kestää, ei yllätä ketään. Paperinivaskaa tuskastuneina tutkivien tulliviranomaisten kasvavasta määrästä päättelemme, että heille mukanamme olevia tavaroita suurempi ongelma on oikeiden merkintöjen löytäminen papereihin. Katsomme niin ikään Suomeen palaavan valoteknikon kanssa parhaaksi priorisoida ehtimisen omaan koneeseemme ja jätämme Moskovaan matkaavat odottamaan asioiden selviämistä. Näemme heidät vielä ohimennen matkalla omille lähtöporteillemme.

Lentokone nousee ilmaan ja Kiova jää.

Posted by Heidi Vehmas in Ajankohtaista
Rajavirhe/Russophobia lähtee kiertueelle Kiovaan ja Moskovaan <h1> <h3>Suomalais-ukrainalais-venäläinen yhteistuotanto vierailee kahdessa teatterissa maaliskuun aikana

Rajavirhe/Russophobia lähtee kiertueelle Kiovaan ja Moskovaan

Suomalais-ukrainalais-venäläinen yhteistuotanto vierailee kahdessa teatterissa maaliskuun aikana

Kansainvälinen dokumenttiteatterinäytelmä Rajavirhe/Russophobia (РЮССОФОБИЯ) lähtee neljän esityksen mittaiselle kiertueelle Ukrainaan ja Venäjälle. Teos esitetään 19.3. ja 20.3. Kiovan Scena 6:ssa sekä 23.3. ja 24.3. Moskovan Teatr.doc:ssa.

Rajavirheen on käsikirjoittanut ukrainalainen Maksim Kurochkin ja sen on ohjannut venäläiseen Teatr.doc -ryhmään kuuluva Varvara Faer. Näytelmän käsikirjoitus perustuu Suomessa, Ukrainassa ja Venäjällä tehtyihin haastatteluihin Talvisodasta, Ukrainan nykytilanteesta sekä sananvapaudesta. Esitystä varten on haastateltu eri ikäisiä ihmisiä, jotka ovat vastaustensa kautta päätyneet anonyymisti näytelmän henkilöiksi. Rajavirhe sai ensi-iltansa Teatteri Telakalla 10.10.2017.

Rajavirhe valmistui osana Teatteri Telakan kaksivuotista dokumenttiteatterihanketta, joka toteutettiin yhteistyössä venäläisen Teatr.doc-ryhmän kanssa. Hanketta ja kiertuetta ovat tukeneet Opetus- ja kulttuuriministeriön Taiteen ja kulttuurin Venäjä-ohjelma, Jenny ja Antti Wihurin rahasto sekä Koneen Säätiö. Näytelmän valmistumista on tukenut Suomen Kulttuurirahasto.

Rajavirheen ohjauksesta vastaa Varvara Faer, lavastus- ja valosuunnittelusta Perttu Sinervo ja ääniteknisestä toteutuksesta Jani Orbinski. Rooleissa nähdään Antti Haikkala, Anna Haukka, Sirke Lääkkölä, Antti Mankonen, Jukka Toivonen ja Tomi Salmela.

Rajavirhe/Russophobia kiertueella:

Scena 6, Васильковская, 1, Kyiv, Ukraine, 03040
19.3. klo 19.30
20.3. klo 19.30

Teatr.doc, Trekhprudnyy Pereulok, 11/13, стр. 1, Moskva, 123001
23.3. klo 20.00
24.3. klo 20.00

Posted by Heidi Vehmas in Ajankohtaista
Esittelyssä Elävien hautajaisten suunnittelutyöryhmä 4/4 <h1> <h3>Haastattelussa esityksen äänisuunnittelija Hannu Hauta-aho

Esittelyssä Elävien hautajaisten suunnittelutyöryhmä 4/4

Haastattelussa esityksen äänisuunnittelija Hannu Hauta-aho

Esittele alkuun itsesi, kuka olet ja mitä teet työksesi?

– Hannu Hauta-aho, esityksen äänisuunnittelija. Päätyökseni teen näytelmien äänisuunnitteluita ja musiikkia. Toimin pääasiassa teatterikentällä, mutta olen ollut mukana myös nykytanssiproduktioissa.

Miten päädyit alalle, onko sinulla jotain taustaa musiikin parissa?

– Alalle päätymistä varmasti edesauttoi hyvin pitkä bändihistoria. Meillä oli Lappeenrannassa Laineen Kasperin kanssa varmaan kymmenen eri bändiprojektia, joista yksi on olemassa edelleen. Hänen kanssaan tuli pyörittyä harrastajateatterihommissa ja sitä kautta päädyin aiempien opintojeni sivussa tekemään teatteria. Sitten jossain vaiheessa alkoi mietityttää, haluanko sittenkään olla diplomi-insinööri. Kolmen vuoden jälkeen hain Teatterikorkeakouluun, pääsin ja vaihdoin alaa.

Sävellät itse suurimman osan työstämiesi esitysten musiikeista. Kuinka tyypillistä se on?

– Sehän ei ole pakollista, mutta itse tykkään tehdä sekä äänimaailman että musat. Ajattelen säveltämisen osana äänisuunnittelua. Tapa on yleistymässä, mutta se ei ole mikään sääntö. Monet käyttävät edelleen valmista musiikkia ja muokkaavat sitä. Itse tykkään pitää homman omissa käsissäni projektin alusta loppuun, aina äänen tuottamisesta siihen, miten se tapahtuu teknisesti esityksessä.

Miten aloitat uuden produktion valmistelun, mistä haet ideoita?

– Tekstin merkitys on keskeinen ja siksi luen sen useaan kertaan. Mikäli esitys perustuu kirjaan, luen myös alkuperäismateriaalin. Välillä haluan katsoa jonkun elokuvan, josta ammennan ideoita. Sitä sen sijaan en tee, että alkaisin kuunnella levyjä läpi. Alan suoraan tehdä itse musiikkia. Monesti harjoituksissa soitetaan valmista levymusiikkia viitemateriaalina ja sekin on hyvä tapa työskennellä. Itse teen kuitenkin varsinaiseen esitykseen omat musiikit niiden paikoille.

Entä tässä tapauksessa, kun tekstiä ei vielä harjoituskauden alussa ollut valmiina?

– Olen lukenut Poen novelleja. Aion myös lukea niitä vielä uudelleen katsoakseni, onko siellä jotain valmistuneista kohtauksista poisjätettyä, jonka voisikin tuoda äänellä mukaan. Sellainen on mielenkiintoista. Kun tietää enemmän taustoista, voi suhteuttaa sitä paremmin syntyvään materiaaliin.

– Olen työskennellyt Tuomon (Rämö, ohjaaja) kanssa ennenkin ja aloin tehdä ensimmäisiä matskuja heti ensimmäisten improvisaatioiden aikana. Työskentelen harjoituksissa siten, että teen ja kokeilen materiaalia heti. Esimerkiksi tähän esitykseen päätyy varmasti materiaalia jo joulukuussa pidetyistä workshopeista.

– Kaikissa produktioissa näin ei tietenkään voi toimia, mutta Tuomon kanssa meillä on sellainen keskinäinen luottamus, että saan kokeilla ja testata vapaasti. Ohjaaja ja näyttelijät pitävät siitä, sillä äänet saattavat lähteä muovaamaan improja ja kohtauksia johonkin odottamattomaan suuntaan. Ääni on taipuisa työkalu, sitä voi tehdä ja muokata lennosta.

Käytännössä pystyt siis omalla työlläsi vaikuttamaan esityksen sisältöön ja lopulliseen muotoon?

– Kyllä. Ääneen liittyviä improja on usein jäänyt itse esitykseen. Sama on käynyt aika usein näissä tällä tavalla tehtävissä jutuissa. Tähän liittyy myös se, että tykkään itse tehdä äänisuunnittelutyötä harjoituksissa paikan päällä. En yleensä tykkää istua yksin studiossa, vaikka varmasti joudun ottamaan pari sessiota tämänkin materiaalin kanssa. Jotkut materiaalit ovat sellaisia, että ne voi tehdä suoraan harjoituksissa, jotkut taas vaativat vähän enemmän säveltämistyötä ja muuta vastaavaa.

Millainen on äänisuunnittelun suhde tilaan?

– Tila vaikuttaa aina, vaikka tietäisi, että produktio saattaa kiertää myös muualla. Vieraillessa tulee vastaan myös mitä erilaisempia äänijärjestelmiä ja ne toimivat aina vähän eri tavoilla. Elävien hautajaisissa olen tehnyt kaikenlaisia kokeiluja esimerkiksi kaiuttimien paikoilla saadakseni aikaan vähän odottamattomampia suuntia.

– Mutta sinänsä varsinaisen äänimateriaalin tuottaminen ei varsinaisesti muutu tilasta riippuen, sillä musiikki on aina suhteessa kohtauksiin ja dramaturgiaan. Tila ruokkii tekemään tietynlaisia ratkaisuja ja ääniä, mutta viimekädessä tärkein on dramaturginen näkökulma ja se, miten ääni kuljettaa juonta. Se on aina se pääjuttu.

Millainen on hyvä äänimaailma teatteriesityksessä?

– Sellainen, joka palvelee esitystä. Ei välttämättä ole hyvä tavoite vain tehdä jotain mahdollisimman siistiä ja hyvää äänisuunnittelua. Ennemminkin tavoitteena pitäisi olla hyvä näytelmä. Oma hifistely jää helposti irralliseksi osaksi kaikesta muusta.

– Esityksiä on monenlaisia, joten on vaikea antaa mitään yhtä määrettä sille, millainen äänimaailman tulisi olla. Äänien tulee kuljettaa, tukea, rikkoa ja aiheuttaa dramaturgiaa esityksessä. Parhaimmillaan ääni on silloin, kun sillä tehdään rohkeasti dramaturgiaa. Se on siihen vahva keino.

Ketkä produktiossa ovat äänisuunnittelijan tärkeimmät yhteistyökumppanit?

– Ohjaaja on todella läheinen yhteistyökumppani, sillä omat äänisuunnittelun ratkaisut vaikuttavat paljon kohtausrytmeihin, kohtausten suuntiin ja koko näytelmän dramaturgiaan. Rytmittämiseen liittyen myös valosuunnittelija on toinen tärkeä aisapari. Usein valo ja ääni perustelevat toisiaan, ne kulkevat perinteisesti kimpassa. Mutta tässä produktiossa oikeastaan koko porukka toimii aika orgaanisesti ja ehdottelee sovitusti asioita toistensa tonteille. Toiselta saattaa tulla ideoita, joita ei itse olisi ajatellutkaan.

Mainitsit jo lukeneesi Poen novelleja, mutta mistä muusta olet etsinyt ideoita Elävien hautajaisiin? Kuuluuko esimerkiksi esityksen aikakausi sen äänimaailmassa?

– Aikakautta en suoraan sanottuna mieti ollenkaan. Esityksen äänimaailmassa voi olla jotain siihen viittaavia soittimia, mutta pääasiassa aion käyttää synteettistä ääntä ja rumpukoneita. Tiina (Helin, pukusuunnittelija) on puhunut paljon siitä epäaidosta epookista, mielestäni se sallii myös minulle aika paljon vapauksia.

– Aion hyödyntää sitä kontrastia, mikä tulee, kun perinteisillä soittimilla toteutettua musiikkia rikotaan synteettisellä, karulla ja nykyaikaisella. Olen itse asiassa eksperimentoinut tällä jo parin vuoden ajan. Olen kitaristi, mutta lisäksi teen koneella biittejä ja kaikenlaista. Turvauduin aiemmin paljon akustisiin soittimiin, mutta nyt olen tutkiskellut enemmän luonnotonta ääntä. Tutkin sitä kautta, millaiset äänet tässä esityksessä voisi olla.

 

Edellisessä osissa esittelimme Elävien hautajaisten pukusuunnittelijan Tiina Helinin, valosuunnittelijan Nadja Räikän ja lavastussuunnittelija Perttu Sinervon.

Elävien hautajaiset Teatteri Telakalla 3.3.-30.4. 2018. Liput kaikkiin esityksiin Tiketistä.

Posted by Heidi Vehmas in Ajankohtaista
Esittelyssä Elävien hautajaisten suunnittelutyöryhmä 3/4 <h1> <h3>Haastattelussa esityksen lavastussuunnittelija Perttu Sinervo

Esittelyssä Elävien hautajaisten suunnittelutyöryhmä 3/4

Haastattelussa esityksen lavastussuunnittelija Perttu Sinervo

Esittele itsesi, kuka olet ja mitä teet? Miten päädyit alalle?

– Perttu Sinervo, esityksen lavastussuunnittelija. Päädyin alalle sattumalta, opiskelin muuhun kädentaitoammattiin, kunnes lavastuspuoli alkoi kiinnostaa ja pääsin Taideteolliseen korkeakouluun. Teatteritaustaa minulla ei oikeastaan ole, alun perin opinnoissa kiinnosti korkea-asteen tutkinto, jossa sai tehdä käsillä.

– Teatteri Telakalle päädyin täällä vierailleen yhteistyöproduktion kautta. Tutustuin talossa työskenteleviin ihmisiin ja kun muutimme Tampereelle, minulla oli jo tavallaan jalka oven välissä. Kun sitten Tuomo (Rämö, Elävien hautajaisten ohjaaja) teki Sodan ja rauhan tällä samalla porukalla, tulin loppuvaiheessa mukaan lavasterakentajaksi ja pääsin yllättäen itsekin vielä vaikuttamaan produktion sisältöön. Siksi oli kai luontevaa pyytää minut myös Elävien hautajaisten työryhmään.

Mistä työnkuvasi koostuu, oletko ensisijaisesti suunnittelija vai toteuttaja?

– Molempia, riippuen tietysti siitä missä työskentelen. Isompien teatterien produktioissa pääosassa on itsenäinen ideointityö ja suunnitelmien hiominen työpöydällä valmiiksi työpiirustuksiksi, jonka mukaan verstas lavastuksen toteuttaa. Tietysti ennakkosuunnittelu tehdään ohjaajan kanssa, mutta harjoitusten alkaessa suurin toteuttava työ on jo periaatteessa tehty.

– Teatteri Telakalla produktiot ovat pienempiä ja suunnittelijana myös toteutan tilaratkaisut itse. Samalla niihin tulee myös uppouduttua eri tavalla. Käytän mielelläni löydettyä tai käytettyä, olen aina kiinnostunut tarjolle tulevista kierrätysmateriaaleista. Itselleni on ominaista, että lavasteet kehittyvät ja löytävät lopullisen muotonsa niitä tehdessä, ei niinkään pienoismalleista tai työkuvista. Tämä voi myös aiheuttaa haasteita töiden delegointiin, kun kokonaisuus selkiytyy itsellekin vasta tehdessä.

Mainitsit äsken pienoismallit, kuinka paljon mallinnat valmiiksi?

– Fyysisiä pienoismalleja teen joskus, mutta ne ovat ennen kaikkea välineitä ohjaajan ennakkosuunnittelua varten. Itse suunnittelen ja luonnostelen ennemmin 3D:nä, rakennan pohjakuvien mukaan tilan, katsomon ja lavan. Sitten alan ripotella eri elementtejä paikoilleen ja katsoa, miten ne keskustelevat keskenään tilassa.

Millainen Telakan esitystila on lavastajan näkökulmasta?

– Se on kyllä tosi spesiaali. Sitä on vaikea saada neutraaliksi, aina on vinokatto vastassa tai jokin parru tiellä. Tila on aina huomioitava jollain tapaa. Viime aikoina on vierailtu paljon muilla näyttämöillä tänne tehdyillä esityksillä ja niistä tulee toisissa tiloissa aivan erilaisia. Esitykset saavat ilmaa ympärilleen. Vaikka täällä tilat ovat pienet, katsomo on pieni ja näyttämö ahdas, niin ehkä juuri se tekee Telakan kotoisan hengen.

Mistä saat inspiraatiota lavastustyöskentelyysi?

– Netin kuvapalveluja selaan paljon, niillä on hauska pelata. Kokeilen hakusanapareja ja keräilen referenssikuvia. Yritän pitää aina kulkiessani silmät auki, vaikutteita tarttuu sieltä täältä. Jos oma työ tuntuu tahmaavan, niin muista esityksistä tai elokuvista saa usein ajatuksia omien ratkaisujen eteenpäin viemiseksi.

Entä tähän produktioon? Oletko etsinyt lavastukseen tietyntyyppisiä tunnelmia tai ratkaisuja?

– Poen novelleista tietenkin. Olemme pallotelleet suunnittelijoiden kanssa esityksen maailmaa, siitä herääviä yleisgenrejä ja ajatuksia. Vaikkapa film noir, sumuiset nummet ja Jane Austen, erilaisia stereotypioita joista lähteä eteenpäin. Olemme hakeneet yhteisiä tarttumapintoja, jotain yhteistä fiilistä tai tunnelmaa, josta kukin lähtee viemään hommaa omiin suuntiinsa.

Millaisia haasteita Elävien hautajaisten kaltainen, monen tarinalinjan esitys asettaa lavastukselle?

– Ihan hirveästi ei lavastevaihtoja pysty tekemään esityksen aikana, etenkään kun käytettävissä olevat sivutilat ovat hyvin rajalliset. Käytännössä tämä tarkoittaa, että on etsittävä orgaanisia tapoja tehdä muutoksia näyttämökuvaan. Esimerkiksi niin, että näyttelijät jossain roolissaan, muiden toimien tai dialogin ohessa, purkavat pois edellistä tai valmistelevat seuraavaa kohtausta. Viitteellisillä ja pienilläkin muutoksilla voi tehdä tosi erilaisia tiloja.

Tässä epäilemättä korostuu lavastajan yhteistyö valosuunnittelijan kanssa?

– Kyllä, todellakin. Sitä aina huokaisee helpotuksesta, kun harjoitusvalot vaihtuvat alustaviin esitysvaloihin ja oma duuni alkaa näyttää monta kertaa paremmalta. Siitä olen kyllä aina kiitollinen. Valo ja lavastus ovat väkisinkin kiinteässä suhteessa keskenään. Sitä suhdetta pyritään jo varhaisessa vaiheessa edesauttamaan hakemalla niitä yhteisiä tarttumapintoja.

Millainen on hyvä lavastus?

– Lavastus saisi olla toiminnallinen siten, että sitä voi käyttää muutenkin kuin vain taustana tai alustana. Lisäksi kiinnostaa muovautuvuus ja abstrahoitu, ei-naturalistinen lähestymistapa tiloihin. Lavasteille pitäisi voida harjoitusprosessin aikana keksiä ja kehitellä erilaisia käyttötapoja. Ideaali on, että hommassa on jotain löytämisen riemua.

 

Edellisessä osissa esittelimme Elävien hautajaisten pukusuunnittelijan Tiina Helinin ja valosuunnittelijan Nadja Räikän. Lähipäivinä julkaistavassa viimeisessä osassa ääneen pääsee vielä äänisuunnittelija Hannu Hauta-aho.

Elävien hautajaiset Teatteri Telakalla 3.3.-30.4. 2018. Liput kaikkiin esityksiin Tiketistä.

Posted by Heidi Vehmas in Ajankohtaista